I just don't want to be.
Not me, not here, not now.

Somebody else, somewhere else?
- Maybe

Laskevan auringon säteet leikkivät
pienen lähteen hauraalla pinnalla
kimmeltäen punaisina timantteina
osuessaan hiljaa lausuttuihin sanoihin.

Tuulenvire saa pinnan värähtämään.
Kuiskaukset kietoutuvat toisiinsa,
vaimenevat tuskin kuultaviksi henkäisyiksi.
Aurinko kutsuu lapsensa luokseen.

Kevyt usva hiipii ylle kuin huopa,
peittää näkyvistä yksityiskohdat
paljastaen vain utuisen hahmon,
joka ei kuulu kenellekään.

Kyynel kihoaa silmään, vierii poskelta leualle,
tanssii villisti pudotessaan ilman halki,
sulkee silmänsä tavoittaessaan
lähteen tyynen pinnan.

Täydellisyyden sirpaleet laulavat
omaa lohdutonta lauluaan,
helisevät varistessaan särkyneenä salaisuutena
yhä horjuvamman ylpeyden ylle.


Jos katsot tarkkaan
saatat nähdä oman haavoittuvaisuutesi
pulppuavan
täydellisyyden illuusion pohjalla.

Haluaisin päästä pois,
enkä kuitenkaan.

Tuuli lyö kasvojani,
tunnen, elän.
Mutta olisiko sittenkään niin väärin
luovuttaa?

Miksi minun pitäisi uskoa itseeni
jos kukaan muukaan ei usko?

Ropinaa,
rapinaa,
solinaa.

Helinää,
huminaa,
muminaa.

Sipinää,
supinaa,
kuiskintaa.

Hihitystä,
nyyhkytystä,
hyminää,
hyräilyä.

Laulavat sadepisarat.

 

Tähdet uponneina taivaan tummaan samettiin.
Lintujen riemu herättää,
antaa luvan unohtaa maailman pahuuden
hetkeksi.

Tyynessä merenpinnassa kuvajaiseni,
astelen kuunsiltaa pitkin
uuteen huomiseen.